Olen aloittanut koiraurani heti syntyessäni. Tuolloin perheessämme vaikutti lyhytkarvainen saksanseisoja narttu Ami.
Ami oli vain kaksi viikkoa minua vanhempi, joten kasvuympäristö koiraihmiseksi oli kuin piimäkeitto sammalelle, varma keino saada itämään.
Koko lapsuuteni ja nuoruuteni imin isäni tapoja kouluttaa ja kohdella koiria, isälleni siis suuri kiitos siitä, mikä tänään eläinten seurassa olen!
Asuimme Sevettijärvellä, syvällä koilis Inarissa, missä isäni hoiti porokarjaansa rajavartijan toimen ohessa.
Koirakulttuuri kylällämme oli kahtia jakautunutta: seisojiemme lisäksi oli vain muutamia puhdasrotuisia yksilöitä ja narttujen juoksujen aikaan piha kuhisi kurittomia porokoira-pystykorva uroksia.
Näistä koirista jäi mieleeni negatiivinen käsitys koko poromiehen paimenkoirista, tottelemattomia, karkailevia tyhjänhaukkujia kaikki tyynni.
Oman porokarjani sain vuonna 1986, kun olin osoittanut isälleni omaavani elinkeinossa tarvittavaa eläintenlukusilmää ja sinnikästä intoa poroa kohtaan.
Toimin välillä iästäni huolimatta (tai johtuen) jopa Vätsärin paliskunnan hallituksessa, joka niihin aikoihin oli kyllä varsin riitaista. Ainakin opin kokouskäytäntöjä.
Kävin välillä poissa kotikylältäni, mutta palatessani takaisin vuonna -95 pääsin takaisin paliskunnan päätöksentekoon. Vuonna -97 kevätkokouksessa käsiteltiin menneen kauden tuloslaskelmia, jotka puhuivat karua kieltään järjettömistä helikopterikuluista, mitä porojen kokoamiseen oli kulunut Vätsärin kivikkoisilta laitumilta.
Kun ihmettelin ääneen moista kulujen nousua aiempiin vuosiin verrattuna oli syy yksiselitteinen. Aiemmin edellisenä syksynä oli paliskunnan ainoa porokoira kuollut jäätyään auton alle.
Tuo oli ensimmäinen hetki. kun porokoira nosti arvoaan ja paimenkoira yleensäkkin valtasi alaa mielessäni.
Tuosta kokouksesta lähtien aloin kypsytellä ajatusta omasta poropaimenesta.
Ikävä kyllä aiemmat kokemukset varsinaisista poromiehen paimenkoirista olivat niin negatiivisia, että en edes harkinnut koko rotuja. (Itse asiassa en edes tiennyt, että porokoiria on eri rotuja, tai edes niissä edes on virallisia rotuja. Eikä ollut kyllä internettiäkään meidän kylällä)
Kävin läpi kaikki mahdolliset muut paimenkoirarodut ja jopa löysin Orimattilasta valmiihkon vuoden ikäisen työlinjaisen bordercollien.
Naapurin poroisännällä oli niinä päivinä Norjasta tuotu BC-porokoira risteytys ja kyselin häneltä erotuksessa mielipidettä borderin sopivuudesta poropaimeneksi. Ympärillä oli muitakin poromiehiä ja keskustelussa kävi hyvin selväksi, ettei haukkumaton koira käy poropaimeneksi ollenkaan.
Niinpä sitten peruin varaukseni ja jatkoin hiljaista oman paimenen etsiskelyä.
Myöhään syksyllä -98 luin työpaikallani Sevetin Baarissa lauantain Lapin Kansaa, ja silmiini osui pienen pieni rivi-ilmoitus: Myydään australianpaimenkoiran pentuja.
Otin puhelimen käteeni ja innoissani soitin kasvattajalle. Hän kertoi, että kyllä pentueen emo on ajanut irtoporoja pihasta pois ja on siitä välillä vähän ääntäkin lähtenyt.
Olin todella innoissani ja työvuoron jälkeen lueskelin kotonani koirarotukirjaa, jossa esiteltiin australialais-amerikkalainen paimenkoira, joka tarvittaessa haukkuu työskennellessään.
En meinannut pysyä yötä housuissani ja heti seuraavana päivänä soitin kasvattajalle varatakseni itselleni ihan oman narttupennun.
Kasvattaja lähetti kirjeessä minullekuvia koiranpennusta ja sen vanhemmista.
Järkytys oli hirmuinen, kun näin emon: en ikinä ollut nähnyt mitään niin... hmm.. luotaantyöntävää koiraa. Pentuni emä oli punamerle. Mutta itse pentu oli toiveitteni täyttymys, sehän näyttää ihan bordercollielta!
Tuosta tasan kymmenen vuotta sitten saapuneesta Mira pennusta ei koskaan tullut paimenkoiraa, mutta muuten se on ollut kaikkien toiveitteni täyttymys.
Sen jälkeen taloudessamme on asunut enemmän ja vähemmän aussieita, toisinaan vielä enemmän.
Muutin Sevetistä pois -99 ja siirryin Kalajoelle nykyisen mieheni perässä.
Porokarja asustaa edelleen siellä pohjoisessa, mutta täällä tuntui kokoajan, että jotain puuttuu.
Niinpä päätin aloittaa lampurin uran. Siitä hetkestä alkoi oikea oppiminen paimenkoirista ja koiran käytöstä paimennustyössä. Ja kuinka korvaamaton koira on karjaa omistavalle!
Lopulta meille tuli myös se Ihan Oikea työlinjainen aussie, joka on oikea aivolohkoni ja vasen käteni tässä työssä, jota nykyään teen kokopäiväisesti.

Ajatukseni porokoirasta alkoi muuttua vuonna 2003, kun ensimmäiset poropaimenkoirat tulivat ohjaukseeni kokeilemaan, pystyisikö niiden paimennusominaisuuksia kehittämään lampaiden avulla etelän palkisilla.
Löysin mielestäni todella paljon hyvää näkemistäni koirista, ja kiinnostukseni näihin rotuihin heräsi.
Ensimmäinen mieleeni painunut porokoira oli syksyllä -04 Hukka, ihastuin tuohon nuoreen koiraan silmittömästi, jätinkin sen omistajalle toiveen saada sen pentu joskus. Ajatus on kypsynyt ja kypsynyt, lisäksi tapasin vielä porokoira Sepin, joka osoitti heti ensimmäisestä kerrastaan luontaista etäisyyttä ja hyvää tasapainoa. Tämä vielä lisäsi entisestään porokoirakuumetta.
Hukan pennut sattuivat elämääni huonoon aikaan, meillä vanhin narttu päätti pyöräyttää vanhoilla päivillään vahinkopennut, jotka sekoittivat koko koirasuunnitelmat ihan pyllylleen. Koirapaikat perheessämme olivat ylibuukattuja.
Olin kesällä 2006 Sodankylässä porokoirakerhon syyspäivillä vetämässä lampaineni poroa paimentaville koirille suunnattua paimennuskoulutusta, jossa esittelin omaa tapaani työskennellä kokematonta koiraa paimennuksen alkeisiin. Tuolloin törmäsin Siiriin, jolla on ihan selvästi tieto, mitä eläimille tehdään, mutta niin jääräpää, että piutpaut välittää, mitä tuntematon yrittää sitä ohjailla.
Juuri tuollainen on minun koira! Ei ohjaajapehmeä, mutta kouluttamalla nöyrä.
Sellainen pähkinä, jota availlessa joutuu käyttämään aivojaan.
Koiran omistaja ilmoittelikin -08 alkupuolella, että Siirillä olisi pentuja, jos kiinnostaa.. Mutta viisi koiraa meidän perheessä, mahdoton ajatus ja jouduin kieltäytymään kunniasta.
Lisäksi ihan pikkupennun kanssa on iso riski siihen, että ne vietit ja pään sisältö ei ihan täytäkkään toiveitani. En halua laittaa koiria "kiertoon" vaan ne jotka meille tulee lähtevät jalat edellä pois. Ja kun koirapaikat on täynnä, pitäisi jokaisen yksilön tarjota minulle se oma haasteensa, jota niiltä odotetaan.
Porokoiralta haluan voimakasta paimennusviettiä, taipumusta koota paimennettavia ja jääräpäisen kovaa päätä niin asioihin, kuin ohjaajaansa.
Keväällä jouduin monenmoisten murheellisten sattumien jälkeen lopettamaan valopilkkuni Sumpin, joka jätti hurjankokoisen aukon sydämmeeni. Siirin omistaja laittoi elokuun puolessa välissä postia nuoresta kasvatistaan, joka on kovapäinen ja vilkas, eikä omistajaväellä oikein meinaa yhteistyö sujua. Etsisivät nartulle uuden kodin, jos sattuisi sopiva kohdalle.
Nyt on muuten kaikki tähdet asemissaan, lopultakin monen vuoden odotuksen jälkeen Ninja muuttaa meille 6.9.08.